Sairaus, joka ei näy
Monien mielestä sairaus, joka ei näy päällepäin ei ole oikea sairaus. Vielä tänä päivänäkin oikeasti löytyy ihmisiä, jotka uskovat tähän tyhmyyteen. Kroonisen kivun lisäksi minulla on todettu vaikea masennus ja molemmat näistä ovat sairauksia, joita ei päällepäin näe. No itse asiassa kivun saattaakin nähdä, mutta varsinkin masennus on sairaus, jota harva näkee. Jos naurat, niin ajatellaan, ettei tuo voi olla kovinkaan masentunut. Tämä jos mikä on täyttä tietämättömyyttä. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten vielä tänä päivänäkin voi olla ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai usko asioihin, joita he eivät koko ajan näe. Minulla ei ole viilleltyjä ranteita, ei hirttojälkiä kaulassa. Minua ei ole lukittu kertaakaan osastolle, laitettu pakkopaitaan tai pistetty pieneen, pyöreään ja pehmustettuun huoneeseen. Mutta kannan silti salaisuutta, jota en ole kertonut miehelleni tai muillekaan läheisilleni, saati terveydenhuollon työntekijöille.
Minä yritin itsemurhaa. Kahdesti. Molemmilla kerroilla olin
niin kyllästynyt kipuun. En tiennyt miten olisin tai mitä tekisin. Olin yksin.
En enää halunnut rasittaa miestäni tai äitiäni näillä samoilla ajatuksilla.
Kipu. Ennen kuin kokee tällaisen kivun, joka syö elävältä, vie koko elämän ja
jättää vain kuoren jälkeensä. Ehkä silloin voi ymmärtää ajatuksiani. Menetin
kaiken muun elämästäni, paitsi perheeni. Onneksi edes se jäi. Minulla oli monen
vuoden suunnitelmat elämääni valmiina, mutta menetin kaikki ne suunnitelmat lähes
yhdessä yössä. Perhe jäi, mutta monesti olen huomannut, että ehkä olisi parempi
olla yksin. Ei siis minulle, mutta perheelleni olisi helpompaa. Olen tavallaan yksi
huollettava lisää. Yksi lapsi lisää miehelleni, taas lapsi äidilleni, jonka
kuuluisi saada elää omaa elämää, hänen piti olla jo työnsä meidän kanssamme
tehnyt. Olen myös yksi lapsi omille lapsilleni. En pärjää yksin kotona pitkiä
aikoja.
Mutta palataan taas aikaan muutaman vuoden taakse, jolloin
kipu söi elävältä. Ensimmäisen kerran olin ollut kovissa kivuissa monta päivää,
toimivaa kipulääkitystä ei ollut. Ei sellaista, joka veisi kivun kokonaan pois.
Sitä ei kyllä ole vieläkään. Olin kotona, mieheni oli töissä ja lapset tekivät
omiaan. Silloin ajoin vielä autoa. Otin auton ja ajattelin käydä pienellä
ajelulla, vaikka läheisellä rannalla. Siellä hetken istuessani mietin, että jos
vaan lopetan tämän. Lähellä oli iso tie, missä on kovat nopeudet. Lähdin
ajamaan sinne ajatuksena ajaa ensimmäistä kalliota päin tai ensimmäisen rekan
keulaan. Valitettavasti silloin ensimmäinen rekka oli samasta firmasta kuin
mieheni oli töissä. En pystynytkään ajamaan rekkaa päin, mietin miltä
miehestäni tuntuisi, jos joku tekisi itsemurhan hänen rekkansa keulaan.
Poistuin ensimmäiseltä rampilta ja ajoin kotiin. Tuntui kuin käteni olisi
tärissyt koko illan. Tästä syystä annoin autoni lopulta äidilleni ajettavaksi.
Hän rupesi kuskikseni ja ajoi minua ympäriinsä lääkäreiden luokse. Itse en
uskaltanut auton enää rattiin. Kerran yritin, pakokauhu iski. Nyt voisin jo
todennäköisesti taas ajaa, jos kivut sen sallisivat.
Toisella kerralla olin yksin kotona ja tiesin, että
ensimmäinen kotiin tulija tulisi vasta monen tunnin päästä. Olin säästellyt
kipulääkkeitäni, sanonut ottavani, mutta laittanut niitä säilöön. Tyhmää,
tiedän. Olin suunnitellut kaiken tarkkaan. Olin kirjoittanut kirjeen ja olin
valmis. Otin lääkkeeni ja kävin sängylleni makaamaan. Minua alkoi väsyttämään
kauheasti, ummistin silmäni ja nukahdin. Havahduin huonovointisena, kun aloin
kuulla eteisestä ääntä. Ensimmäinen kotiin palaaja tuli. Olin huonovointinen
herättyäni, mutta elossa. Ilmeisesti en vain saa tapettua itseäni. Piilotin
kirjeen ja hävitin sen lopulta. En koskaan kertonut kenellekään. Siksi minusta
on ollut lohduttavaa, kun äitini on ollut meillä. Tällä tavoin olen pysynyt
hengissä. Lopulta olin iloinen, etten onnistunut. Lääkitystäni muutettiin ja
sain hieman paremman avun kipuun.
Tänään istun tässä ja kirjoitan salaisuudet esiin ja tiedän
että mieheni saa nyt tietää salaisuuteni. En oikein tiedä mitä ajattelen siitä.
Minun on vain pakko kirjoittaa tästä nyt, koska tiedän, että en kestä enää
kauaa. Onneksi minulla on tasan kahden viikon päästä kipustimun asennus. Toivon
sen toimivan. Minulla alkaa itsemurha ajatukset olla taas pinnalla. Mietin
keinoja, mutta koitan nyt sinnitellä tämän kaksiviikkoisen. Katsotaan sitten,
jos en saa stimusta mitään apua.
Tänään äitini ei ole meillä, hän pitää vapaaviikkoa. En
silti ole yksin. Osa lapsistani on kotona koko päivän, muutama tulee hyvissä
ajoin koulusta ja miehenikin tulee iltapäivällä kotiin. Hänellä on muutama
vapaa. Kaikki masentuneet eivät kuitenkaan harkitse itsemurhaa salassa tai
muutenkaan. Minä nyt satun olemaan heikompi tapaus. Näiden yritysten jälkeen,
olen huomannut, että kaipaan kosketusta ja hellyyttä aivan eri tavalla kuin
ennen. Haluan kokea kosketuksen, saada tuntea olevani tärkeä, vaikka olenkin
raajarikko. Se on myös auttanut jatkamaan.
Tähän väliin olisi varmaan hyvä kertoa myös, kuinka käyn terapiassa
ahkerasti ja saan keskusteluapua. No, minun pitäisi käydä, mutta ajat meidän terveydenhuoltoalueellamme
on aika kortilla. Saan terapiaan yhden ajan kerran kolmessa kuukaudessa. Kävin
viimeksi joulukuussa ja seuraava aika on huhtikuun lopussa.
Toimintaterapeuttini on kuitenkin aivan mahtava, hänelle voin puhua aivan
vapaasti. Hän jopa etsi minulle muutaman numeron, joihin voin soittaa, jos
tarvitsen ammattilaista.
Toisina päivinä tunnen kuitenkin, etten kestäisi tätä enää.
Tuntuu kuin sydän tulisi rinnasta ulos ja ahdistaa. En oikein tiedä mikä sen
saa aikaan, mutta usein se tulee, kun olen yksin. Siis kun tunnen olevani
yksin. Ihmisiä saattaa olla ympärilläni, mutta se yksinäisyyden tunne voi tulla
porukassakin. Yksinäisyys. Ahdistus. Kipu. Tuosta toisesta kerrasta haluan
vielä muuten mainita sen, että olen vieläkin aika ihmeissäni, miten en kuollut
niihin lääkkeisiin. Miten selvästi liiallinen annos sai minut vain nukkumaan?
Tässä taitaakin olla kaikki tästä asiasta tällä kertaa.
Kommentit
Lähetä kommentti